SAAVUN HELSINKIIN syksyisenä sunnuntaina, pari päivää sen jälkeen kun rautatieaseman pahoinpitelyn uhri Jimi Karttunen kuoli sairaalassa.

Suuntaan asemalta kohti Kamppia, tarkoituksenani lähteä syömään ystäväni kanssa. Pysähdyn, sillä näen somesta tutun näyn: Jimi Karttuselle tuotuja kukkia ja kynttilöitä.
Jään hetkeksi katsomaan muistomerkkiä. Pitäisi varmaan ottaa kuva ja jakaa se kavereille. Mutta miten pukisin tunteeni sanoiksi? Miten tuomitsen teon?

Ajatukseni katkaisee ääni, joka kajahtaa yli ihmismassan kuiskeen:

”Haluaako joku kuulla mitä täällä tapahtui?”

Lyhtypylvään juurella istuu Henni Ahvenlampi. Hän kertoo Jimin tarinan. Hän kertoo, että nuori mies kohtasi kansallissosialistisen vastarintaliikkeen, häntä potkaistiin, ja nyt hän on kuollut.

Ihmiset jakavat toisilleen järkytystään. Kun joku väheksyy, joku toinen tiuskaisee hänen peräänsä. Useimmat katsovat kynttilöitä vaitonaisina. Itkut pyyhitään takin hihaan.

Henni toi miehensä kanssa kukkaseppeleen Jimin muistoksi. Koska ihmiset eivät olleet kuulleet, mitä asemalla oli tapahtunut, Henni päätti jäädä paikalle ja kertoa. Media oli vielä sunnuntaina ollut kovin hiljaa yksityiskohdista. Henni kertoi kasvotusten sen mitä oli tapauksesta netistä lukenut.
En voi lähteä pois, tilanne on aivan epätodellinen. Somen kautta koettu ahdistus ei ole mitään verrattuna tähän. Keskustelen ohikulkijoiden kanssa. Välillä sanani takertuvat kurkkuun: Jimi teki oikein, ja nyt hän on poissa.

Ihailen Henniä. Hän jäi vapaaehtoisesti kertomaan Jimin tarinaa, keskustelemaan ihmisten kanssa. Hän on sankari surun keskellä. Ja vaikka hän ollut paikalla jo tovin, ei hän ole nähnyt toimittajia tai poliiseja. Otan Hennistä ja muistomerkistä kuvan ja laitan sen Facebookiin.

Tämä ei riitä. Epätoivon keskelläkin tiedän, että nyt eletään historiallisia aikoja. Nyt tai ei koskaan on tehtävä jotain uusnatseille. Kaivan laukustani vihkon ja kynän.
Henni ohjaa minut haastattelemaan Jimin kavereita. Heitä on ihmisjoukon keskellä kolme. Kukaan toimittaja ei ollut vielä tuolloin jututtanut heitä.

He maalaavat minulle kuvan rohkeasta, avoimesta nuoresta miehestä, Jimmysta, kuten he Jimiä kutsuvat. Jimmy oli heidän mukaansa taiteilija, skeittaaja, runoilija ja filosofi, joka rakasti rauhaa.

Kalle kertoo, että Jimi oli hänen ensimmäinen ystävänsä Helsingissä, kun hän muutti kaupunkiin. He kohtasivat Leppävaaran iltaelämässä. Jimi oli ystävällinen, älykäs ja vapaamielinen. Hänen kanssaan oli uudenkin ihmisen helppo tutustua jo ensi kohtaamisella.

Henni on New Yorkin kasvatti. Hänelle on tuttua, että ihmiset toimivat aktiivisesti tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta. Hänelle on myös tuttua, että ihmiset ilmaisevat suruaan julkisessa tilassa, kohtaavat toisensa surun hetkellä. Tuona päivänä hän halusi jakaa rauhallisen ja rohkean pelottomuuden tunnetta.

En ole ainoa, joka ihmettelee miksi hän istuu täällä. Tunsiko hän Jimin?

”En tuntenut. Mutta onko sillä väliä?”

Joku on tuonut paikalle liituja. Maahan kirjoitetaan muistovärssyjä. Ympyrä Hennin ympärillä suurenee uusien piirrosten myötä. Ihmiset kokevat surua yhdessä. Vaikka suru jättää sanattomaksi, on ihmisten määrä voimauttava.

Kuten maahan on kirjoitettu, rakkaus lopulta voittaa.