Rapakon takana kuohuu. Kaksi äärimmäisen epäsuosittua henkilöä kisaa pääpuolueiden ehdokkaina Yhdysvaltain presidentin virasta, joka on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista tehtävistä. Moni äänestäjä hakee vaaleissa protestia, eikä vaalien lopputulos ole vielä lainkaan selvä. Jo vuoden jatkunut jännitysnäytelmä iskee aalloillaan myös vanhalle mantereelle.

Demokraattien Hillary Clinton edustaa puolueensa eliittiä, ja onkin monella tapaa perinteinen suurpuolueen ehdokas Yhdysvalloissa – paitsi sukupuoleltaan. Hänellä on pitkä ja ansiokas työhistoria takanaan, ja vuosikymmenten kokemus Yhdysvaltojen päätöksenteosta. Vuosien varrelle mahtuu toki skandaali jos toinenkin, ja ne ovat syöneet kansan luottamusta.

Republikaanien ehdokkaaksi nousi vastoin useimpien odotuksia Donald Trump. Rasistinen rääväsuu on ottanut vauhtia eritoten sillä, että hän ei ole puolueensa ohjailtavissa. Kiinteistömiljardöörinä hänellä olisi teoriassa varaa kustantaa vaikka koko vaalikampanjansa itse, eikä hän ole osa puolueensa valtaapitäviä, establishment, vaan suorastaan niitä vastaan.

Clintonin aiempi vastaehdokas, demokraattinen sosialisti Bernie Sanders, oli myös anti-establishment -ehdokas. Hän keräsi valtavia summia pienlahjoituksilla, ja korostaa edelleen pyrkivänsä suurempaan poliittiseen muutokseen Yhdysvalloissa. Myös moni demokraatteja äänestävä on kyllästynyt puolue-eliittiin, ja koki Sandersin tappion ja häneen puoluekoneiston kohdistaman ivan niin raskaasti, että uhkaa nyt äänestää Trumpia – vaikka hän onkin kuin yö vasten Sandersin vaalilupausten aurinkoa.

Tähän väliin on pakko lainata kirjailija Damien Owensin twiittiä: “ I hear you, Sanders supporters who plan to vote Trump. One time I asked for Coke but they only had Pepsi, so I set fire to my head. “

Puolueet ovat siis kriisissä myös Yhdysvalloissa. Liian tiivis yhteys vanhaan puoluekoneistoon nähdään nyt valtavaksi taakaksi, ja Trump voi hyvinkin päihittää protestiäänillä Clintonin. Yhteen maailman tärkeimmistä tehtävistä voi siis nousta mies, jonka arvomaailma on kaikkea muuta kuin ihmisarvoja kunnioittava.


Suomessa tasavallan presidentti luopuu puolueensa jäsenyydestä, ja on näin ollen ainakin näennäisesti puolueeton, koko kansan presidentti. Kuitenkin kaikille lienee selvää, että esimerkiksi Tarja Halonen on sosialidemokraatti ja Sauli Niinistö on kokoomuslainen.

Halonenkin pyrki jatkokaudelleen SDP:n ehdokkaana, ja sai muuten myös epävirallisesti koko vasemmistoliiton tuen. Emme vielä tiedä Sauli Niinistön päätöstä seuraavista presidentinvaaleista, mutta jos hän hakee, niin hän hakee luultavasti jälleen kokoomuslaisena.

Sauli Niinistön kansansuosio lienee syystä tai toisesta niin suurta, että häntä ei voisi kampittaa toisella kierroksella oikeastaan kukaan. Siksi kysynkin: Uskaltaisiko Niinistö näinä puoluevastaisina aikoina lähteä ehdolle ilman kokoomusta? Uskaltaisiko Niinistö kerätä 20 000 allekirjoittajan valitsijayhdistyksen, ja lähteä ehdolle puolueettomana presidenttinä?

Pekka Haavisto oli vuonna 2012 virallisesti vihreiden nimeämä ehdokas, mutta varsinaista presidentinvaalikampanjaa varten perustettiin poliittisesti sitoutumaton kansalaisvaltuuskunta, jossa oli ihmisiä yli puoluerajojen. Tällainen järjestely on jo askel parempaan päin, mutta uskaltaisiko Niinistö rikkoa perinteen ja hakea jatkoa ilman virallista de jure –sidettä kokoomukseen, vaikka luultavasti saisikin sen de facto?

Vanhan valta näyttää murenevan monella sektorilla, ja etenkin nuoret kaipaavat erilaisia tapoja vaikuttaa asioihinsa. Nyt tarvitaan rohkeita tekoja ja kunnianhimoisia uudistuksia niiltä, jotka uskovat yhä sivistysvaltioon ja ihmisoikeuksiin — muutoin protestit nostavat valtaan rasistisia ja ihmisvastaisia voimia.