“Halusin kertoa, että suren. Suren niin paljon, etten pysty edes tuntemaan. En mitään ja silti liikaa. Pala minusta kuolee. Hetkeksi, vähän ja ikuisesti. Suren ja rakastan. Rakastan niin valtavasti, että pakahdun. Rakastan niin, että se sattuu.”

Nämä äsken lukemani sanat ovat kirjeestä. Kirjeestä, jonka pakkosterilistoitu transmies kirjoitti syntymättömille lapsilleen.

Me eletään edelleen maassa, jossa ihmisten perusoikeuksia poljetaan näin barbaarimaisesti maahan. Pakkosterilisaatio on julmaa omien vapauksia ja itsemäärämisoikeuden riistämistä.

Mutta samalla riistetään myös paljon muuta. Riistetään mahdollisuus saada omia, biologisia lapsia. Ajetaan ihminen ahtaalle, mahdottomaan tilanteeseen. Korjattako sukupuolensa, jotta voi elää ihmisarvoista elämää, vai odottaako sitä, ja hankkia lapset ensin?

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevan lainsäädännön etenemistä luonnehtii ennen kaikkea vitkuttelu, syrjintä ja kiusanteko. Näin ei saa enää jatkua. Se on yksiselitteisesti väärin.

Kirjeen kirjoittaja jatkaa: “ Ette koskaan katoa minulta kokonaan, ette oikeasti, vaikka siltä tuntuisikin. Vaikka kuinka sattuisikin. Silti jotain aina jää. Jotain. Edes jotain. Sen vain halusin kertoa, ettei isi olisi koskaan halunnut menettää teitä. “
Rakkaat vihreät. Suurena puolueena meiltä odotetaan avauksia talouskasvuun, työllisyyteen, ulkopolitiikkaan. Mutta me ei saada ikinä unohtaa, että me ollaan se puolue, jossa ihminen on ihmiselle ystävä eikä vihollinen.

Kiitos.